Leikitäänpä elävämme maailmassa, jossa kutakin työnantajaa kohden olisi vain yksi työntekijä. Leikitään vielä, että kummankin osapuolen näkökulmasta mahdollisia vastapuolia olisi niin paljon, ettei kukaan osapuolista ehtisi millään käydä läpi kaikkia mahdollisia vastapuolen ehdokkaita. Työnantajan ei myöskään ole pakko palkata sopimattomana pitämäänsä hakijaa, vaan hän pärjää yksinään tarvittaessa pitkiäkin aikoja.
Työntekijän intresseissä olisi luonnollisesti etsiä mahdollisimman hyvä työpaikka ja päinvastoin. Työntekijä kuitenkin arvostaa työnantajansa kykyä sitouttaa hänet pitkään työsuhteeseen, eikä työntekijöitä kierrättäviä työnantajia yleensä arvosta sen enempää työntekijät kuin toiset työnantajatkaan. Työntekijäpuolella sen sijaan kyky päästä kokeilemaan mahdollisimman monia työnantajia nostaa hänen arvostustaan kummankin osapuolen silmissä.
Lopputentti tulee allaolevien kysymysten muodossa.
- Miksi kaikki työnhakijat kilpailevat työnantajien suosioon pääsemisestä, eikä päinvastoin?
- Miksi työnantajat kuitenkin kiihkeästi kilpailevat työnhakijoiden ylimmän kymmenen prosentin suosiosta?
- Kummassa ryhmässä on enemmän syrjäytyneitä, työnhakijoissa vaiko työnantajissa?
(Jos työntekijä korvataan miehellä ja työnantaja naisella, kuvaus pätee melko pitkästi miehen ja naisen välisiin riiustelukuvioihin.)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti