Timeout

Nyt kun tuurijuoppo luki omia tekstejään, hän totesi eksyneensä liian vakavalle linjalle. Aion vähentää vähänkin syvällisempiä aatoksia, eli palaan linjalle jota minun alun perin piti noudattaa. Siis keskustelemaan itsensä kanssa alkoholista, elämästä, naisista ja työstä. Ehkä vähän muustakin, mutta noista niinkuin pääasiassa.

Idea joka melkein toimii

Kun rupisessa kaksiossa hirvittävällä asuinalueella asunut matti meikäläinen rakentaa vaikkapa hienon talon, hänen asemansa kohoaa selvästi. Hän parantaa asemiaan hieman niihin verrattuna, joilla on vähänkin huonompi talo kuin hänellä itsellään ja suorastaan valtavasti, kun vertaa paikkaan jossa hän alun perin asui. Matti on siis kohonnut statushierarkiassa, mutta niiden näkökulmasta joista hän on noussut ohi, heidän tilanteensa on huonontunut. Joten eikö olisi hyvä asia, jos ihmiset lakkaisivat tuhlaamasta rahojaan kilpavarustelussa, jolla he yrittävät edesauttaa statuksensa nostoa? Kun kaikki päättäisivät kollektiivisesti leikata aikaisemmin statuksensa nostoon käyttämän rahamäärän esimerkiksi puoleen, nämä rahat jäisivät käytettäväksi johonkin muuhun. Yhteiskunta siis hyötyisi, kun rahat ohjautuisivat johonkin tuottavampaan kuin hienoihin rannekelloihin, tai luksusasuntoihin.

Ehdotus on hyvä ja järkevä, mutta valitettavasti toimimaton. Vaikka kulut puoleen leikkaava sopimus saataisiin jotenkin aikaan, tulos on sama tilanne, jossa hyödykkeelle määrättäisiin kattohinta. Liiketaloudesta tiedämme ettei mikään kattohinta voi toimia tarkoituksensa mukaisesti kovin pitkään. Tässä tapauksessa kollektiivinen sopimus statukseen käytetyn rahasumman puolittamisesta antaisi ylimääräistä etua niille, jotka olivat suhteellisesti heikommassa asemassa statuskilpailussa, joten heillä olisi voimakas intressi sijoittaa sovittua enemmän rahaa statukseen. Statusrakennelma vääristyisi, varakkaammat alkaisivat paikata tilannetta sijoittamalla enemmän, ja lopulta kaikki käyttäisivät rahaa statukseensa niin paljon, kuin lompakko antaa myöten.

Ehdotus on siis sanalla sanoen perseestä.

Kuulolle kaikki juntit

Älyllinen eliitti kehuskelee aina omien harrastuksiensa edistyksellisyydellä, ja moittii samalla alaluokkaa heidän kulttuurinsa junttimaisuudesta. Urheilu on kuulemma tylsää massojen viihdettä, kun taas yksien ja samojen viulunkitkutusten kuuntelu täpötäydessä pimeässä salissa edustaa sivistyksen huippua. Mitä ihmettä tämä nyt on? Toki urheilun voi nähdä pelkkänä tyhmänä kehän kiertämisenä tai pelivälineen jahtaamisena, mutta ei tämä nyt helvetti vieköön ole koko totuus.

Urheilu lisää yhteisöllisyyttä. Lajien kirjosta jokaiselle löytyy jotakin ja jokainen peli on aina erilainen. Pelkkä katsojana oleminen voi joskus suoda ihmiselle jännityksen, joka nykypäivän adrenaliiniköyhässä yhteiskunnassa eläminen ei tarjoa. Seurasipa kisoja sitten paikan päältä tai televisiosta, urheilu on ihmiselle (ja yhteiskunnalle) varsin edullinen keino suoda ihmisille heidän tarvitsemansa adrenaliiniannos. Urheilun täyskiellon lopputulos olisi yhtä huono kuin seksin kieltäminen laajalta ihmisjoukolta. Voisi toimia vähän aikaa, mutta ennen pitkää ärtymys ja turhautuminen johtaisi sellaiseen patoutuneeseen raivoon, että sisällissodan syttyminen olisi puhtaasti ajan kysymys.

Urheilun tarjoama jännitys on myös hyvin suhteellinen asia. Keskivertoihminen ei näe mitään mieltä istua shakkiottelussa joka kestää useita tunteja, jossa yleisön ei ole suotavaa edes kuiskata, saati kannustaa äänekkäästi. Keskivertoälykkö ei taas näe mitään mieltä katsoa vaikkapa jalkapalloa, jossa potkitaan typerää nahkakuulaa, sekä eläydytään kentän tapahtumiin.

Luulen kyllä tietäväni oikean syyn, joka saa älyllisen eliitin mollaamaan urheilua. Urheiluhan tarjoaa toimeentulon melkoiselle joukolle ihmisiä. Tällöin nämä ihmiset ovat poissa jostain muusta, kuten esimerkiksi leikkaamasta älyllisen eliitin nurmikoita. Urheilu tarjoaa myös joillekin onnellisille mahdollisuuden päästä miljonääriksi ja vieläpä suuren massan ihailemaksi.

Seuraavan kerran, kun satun lukemaan kirjoitusta jossa urheilun fanittamista halveksutaan, aion kysyä mitä valittaja sitten on aikeissa ehdottaa tilalle. Katsotaan tuleeko vastaukseksi muutakin kuin pelkkää mutinaa.

Kulttuuri oli ennen huonompaa

Muoto ennen sisältöä.

Tuo on teknofriikin ohjenuora. Teknofriikit ovat ikuisia lapsia, jotka eivät kasva koskaan aikuisiksi. Tämä näkyy eräänlaisena koko loppuelämän kestävänä teini-ikänä, jonka oireisiin kuuluu kaiken jännittävän silmäkarkin ihailu, sekä vastakkaisten mielipiteiden halveksunta.

Kun teknofriikki menee elokuviin, häntä kiinnostaa pääasiassa kaikki jännät uudet efektit, ei niinkään itse elokuva. Tästä syystä teknofriikin elokuva-arvostelut erottuvat helposti normaaleiden ihmisten arvosteluista. Normaalit arvostelijat harvemmin kehuvat jotain digitaalisesti luotua kissaa, mutta teknofriikistä tämä on nähtävästi paljon jännittävämpää kuin mikään muu.

Vanhat elokuvat ovat teknofriikeille luonnollisesti täyttä paskaa. Teknofriikki perustelee tätä sillä vertauksella, ettei kukaan tämän päivän ihminen haluaisi 50-luvun telkkaria, kun nykyaikainen on niin paljon parempi vanhaan romuun verrattuna.

Vertaus ei toimi.

Elokuva itsessään on muuttunut niin vähän, etteivät Alfred Hitchcockin elokuvat eroa perusteiltaan tämän päivän elokuvista kovin paljoa. Nykypäivänä voidaan kyllä luoda kaikenlaisia huikeita kamera-ajoja ja tietokonetrikkejä jotka olivat mahdottomia 50-luvulla, mutta siltikin ne ovat pelkkä kuorrute, eivätkä itse sisältö. Pelkistä erikoistehoisteista koostuvaa elokuvaa ei halua katsoa kukaan, olivatpa itse tehosteet kuinka näyttäviä tahansa. Aina välillä joku elokuva, kuten matrix, yhdistää onnistuneesti tehosteet ja sisällön, muttei tämäkään resepti ikuisesti kestä. Ja matrixin jatko-osat todistivat tämän.

Tässä vaiheessa teknofriikki alkaa repiä tukkaa päästään ja ulvoo ettei mitään nykypäivän keskivertoelokuvaa voi mitenkään verrata entisajan huippuelokuvaan, sillä suurin osa entisajan elokuvista oli huonoja. Arvaan tänä vuonna ilmestyvän viisitoista menestyksekkääksi luokiteltua elokuvaa, kun vuonna 1959 niitä ilmestyi ehkä yksi tai kaksi. Hah haa, sanoo teknofriikki, nykypäivänä siis tehdään parempia elokuvia. Ehkäpä niinkin, mutta teknofriikki unohtaa autuaasti sen tosiasian, että tänä päivänä tuotetaan kymmeniä tai satoja kertoja enemmän elokuvia kuin puoli vuosisataa takaperin. Koska elokuvat ovat nyt jokaisen ulottuvilla, ja elokuvia tuotetaan enemmän, ei ihme että "parempia" elokuvia on tarjolla enemmän.

Mutta niin on myös huonoja elokuvia. Aiemmin jo yksin filmin kalleus piti pahimmat tunarit poissa linssin takaa. Jos huippuelokuvia oli vähemmän, niin oli myös totaalisia mahalaskujakin. Nykypäivänä elokuvanteon suhteellinen helppous helpottaa lupaavien ohjaajien alkavaa uraa, mikä on nykykäytännön paras piirre. Sen vastapainona ilmestyy puolestaan valtavia määriä suoranaista roskaa, jota ei ikinä saisi julkaista. Kellokäyrän molemmissa päissä tapahtuu siis kasvua.

Nykypäivän keskivertoelokuva on kiistattomasti parempi isoisäänsä verrattuna, jos tutkaillaan pelkkiä efektejä sekä kuvanlaatua ynnä muita vastaavia tärkeitä, mutta loppujen lopuksi sivuroolia näytteleviä seikkoja. Sisällöllisesti katsoen ero ei kuitenkaan ole niin selvä. Parhaiten tämä näkyy, kun verrataan asioita joissa pelkkä sisältö ratkaisee, eikä mikään visuaalinen silmälume. Vai pystyykö teknofriikki jotenkin erottamaan Mozartin sinfonioita tämän päivän vastaavia sinfonioita säveltävästä muusikosta?

Myth busted

Eilen kirjoitin epuista etteivät he menestyisi ulkomailla ja nyt tämä väitteeni tulee näennäisesti kumotuksi, sillä iltalehden mukaan heidän keikkansa liput myytiin loppuun ennätysajassa. Mietitäänpä hieman. Lontoossa asuu ehkä 10 miljoonaa ihmistä, joten tähän joukkoon mahtuu varovasti arvioiden noin 3-5 tuhatta suomalaista. Jos esiintymisareenalle mahtuu muutaman sata ihmistä, voi aivan varmasti ennustaa lippujen loppuvan ennätyksellisen nopeasti. Voi vain aavistella miten naurettavalta kuulostaisi, jos uutisoitaisiin: HIM:in keikka myytiin loppuun - kaikki 500 lippua menivät kaupaksi!

Lisäksi eiliseen kirjoitukseen lipsahti virhe. Biisin nimi ei ollut ”takasin sateeseen”, vaan ”suolaista sadetta.” Paska kappale joka tapauksessa.

Cyomirokkia

Jokainen joka vihaa Eppujen ja Juicen musiikkia, ei voi olla tyystin paha ihminen. Ehkäpä näin jyrkkä mielipide vaatii hieman täsmällisempiä perusteluja, joten olkaapa hyvä.

Joitain vuosia takaperin alkoi levitä huhu, että eput ovat tekemässä paluuta. Sitten kun 'takaisin sateeseen' niminen vollotus alkoi soida radiossa, sanoin itselleni ettei olisi ollut yhtään haitaksi, vaikka paluu olisi jäänyt kokonaan tulematta. Ikään kuin vahvistuksena silloiselle mielipiteelleni törmäsin jonkun aikaa sitten puhtaasti vahingossa kirjoitukseen, jossa eppujen musiikillisia ansioita ruodittiin ennennäkemättömällä tavalla. Harmittavasti en nyt muista missä teksti oli, eikä pikainen googletuskaan auttanut asiassa. Joka tapauksessa muistiini jäi tieto, että eppujen 26:sta levystä noin PUOLET on erilaisia kokoelmalevyjä. Rupisia riimejä tosiaan, juu. Äijät siis ovat onnistuneet vääntämään muutaman suosioon nousseen rallatuksen, joita on sitten kaupiteltu samalle yleisölle yhä uudelleen ja uudelleen.

Suomalaisten melankoliseen luonteeseen eppujen hoilotus kieltämättä sopii, vaikka itse biisien sanoitukset ovat tarkemmin ajateltuna äärimmäisen lapsellisia. Noilla eväillä ei olisi ulkomailla pärjätty, eikä yhtye viisaasti lähtenyt edes yrittämään mitään euroopan valloitusta tai vastaavaa.

Entä Juice? Häntä kohtaan tuntemani inho on puhtaasti henkilökohtaista. Ärsyttävä kaikkitietävä snobi, jonka viisauksiin kuului toteamus "en voi sietää typeryyttä." Ikävä kyllä kukaan ei pyytänyt Juicea täsmentämään mikä hänen mielestään on typeryyttä. Syistä jotka ovat minulle hämäriä, kuuluisan taiteilijan lausumana moinen viisaus (ja kaikki muutkin) saa vastaukseksi ainoastaan ihastuneita huokauksia, joiden yhteinen sanoma on kaukonäköisen taiteilijan ylistys.

Suomessa taiteilijat tunnetusti pätevöityvät ammattiinsa röyhkeydellä ja viinalla, joten minullakaan ei olisi mitään estettä menestyvälle taitelijanuralle.

Hjuva soomi-filmi - NOT

"Ei vittu, tämä oli paljon paskempi elokuva kuin muistinkaan", mietin katsottuani levottomat uudemman kerran. Näin elokuvan ensi kertaa telkkarista joskus vuosia sitten, mutta lieneekö lievä nousuhumala jotenkin vääristänyt muistoja tai katselukokemusta.

Elokuva ohittaa iloisesti kaikenlaiset sosiobiologian tunnetut tosiasiat. Vaikka mies olisi miten karismaattinen hyvänsä, väitän etteivät naiset antaudu päähenkilölle yhtä keveästi kuin elokuvassa esitetään. Ajatelkaa nyt, hänen ei tarvitse kuin mennä vaikkapa baariin ja istua pöytään, niin paikan kauneimmat naiset kirmaavat häpykarvat hulmuten miehen luo ja lähtevät suoraan tämän luo harrastamaan seksiä, vaikka hän ei edes puhuisi naiselle kahta lausetta enempää. Ehkäpä naiset käyttäytyvätkin näin jonkun kansainvälisen rocktähden lähettyvillä, mutta eivät taatusti suomalaisen yleislääkärin kanssa, olipa tämä sitten kuinka puoleensavetävä tahansa.

Tästä hypätäänkin kätevästi elokuvan toiseen suureen ongelmaan, eli seksiin. Tavallaan on ovelaa lisätä elokuvaan pehmopornoelementtejä, koska jokainen vilautteluun käytetty minuutti on jostain muusta pois, ja katsojakin saattaa siinä sivussa unohtaa tarinassa olevat rekanmentävät reiät. Kyllä yksi minuutin kestävä ähinäkohtaus vielä menee, mutta viides kerta alkaa jo näyttää ja maistua puulta. Viimeinen ja samalla suurin ongelma on itse sisältö. Mikä se paljon mainostettu kasvutarina oikein on? Sekö, että tyyppi nussii kaikki kavereidensa naiset läpi ja sitten toteaa "onpa vähän tyhjä olo?"

Ei, ei se voi noin olla. Kaksi pääopetusta vaikuttaa olevan. Pettämisellä on huonot seuraukset, sekä sitoutumiskammoisen kanssa ei kannata edes yrittää seurustella. Jos ymmärtää ihmisten välisestä kanssakäymisestä edes tuon verran, elokuvan katsominen on aivan turhaa.

Lekafilosofiaa, osa II

Ihmiset, jotka sanovat olevansa orjallisia sääntöjen noudattajia, ovat oikeastaan aika pelottavia. Esimerkiksi roskien heittely on kielletty. Normaali ihminen ja orjallinen ihminen eivät viskele roskia kadulle, vaan kiikuttavat ne roskapönttöön. Orjallinen ihminen vie vain asian niin pitkälle, että syödessään banaanin 230 kilometrin pituisella tyhjällä tieosuudella keskellä lapin erämaata, hän pysähtyy ensimmäiselle vastaantulevalle tielaitoksen P-paikalle ja vie banaaninkuorensa roskapönttöön, sen sijaan että viskaisi sen tienposkeen.

Sitten he vielä ylpeilevät suorituksellaan, ikään kuin olisivat juuri pelastaneet maapallon.

Lekafilosofiaa

Lainasin silkasta mielenkiinnosta filosofi J.Hankamäen enkelirakkauden. Filosofien teokset tuppaavat olemaan pulskanpuoleisia, eikä enkelirakkauskaan tee poikkeusta. Tämän takia luin vain kirjan mielenkiintoisimmat osuudet. Eräs kohta jäi mieleeni: "On vain kahdenlaisia heteroita. Niitä jotka vihaavat homoja avoimesti ja niitä jotka vihaavat homoja peitetysti."

Jos homot haluavat saada laajemmalti hyväksyntää, niin tuollaisia möläytyksiä ei kannattaisi päästää julkisuuteen. Homot myös mainostavat olevansa samanlaisia ihmisiä kuin heterotkin, joten kaipa voidaan sitten sanoa olevan vain homoja, jotka vihaavat heteroita avoimesti, sekä homoja jotka vihaavat heteroita peitetysti.

Mikähän logiikka on siinäkin, että jos homot kerran onnistuvat korvamerkitsemään jonkun paikan itselleen, niin heteroväestö ei saisi valittaa asiasta, vaan he joutuvat tyytymään tapahtuneeseen tosiasiaan. Helsingissä on käsittääkseni uimahalli, jossa heterot ovat kävijänä vähemmistö. Jos satunnainen heteromies valittaa asiasta, hän on homofobi, joka haluaa piilottaa omat homoseksuaaliset taipumuksensa varsinaisten homojen syrjintään.

Joskus olen kuullut sellaisenkin väitteen, että heteromiesten kannattaisi ystävystyä homomiesten kanssa, koska heistä saisi optimaalisen siipimiehen naisteniskentään. Teorian esittäjä on joko tyhmä tai epärehellinen, koska keksin pienellä miettimisellä montakin syytä miksei idea tule toimimaan.

Telkkarista on opittu keskivertohomomiesten olevan vähintään George Clooneyn veroisia komistuksia, mutta tämä myytti joutaisi jo murskata. Vaikka jollakulla heteromiehellä olisikin komea homomies siipimiehenään, jo pelkkä riski siitä, että naiset olisivat kiinnostuneenpia tästä homomiehestä heteromiehen sijaan, saa heteromiehen miettimään kahdesti haluaako hän nöyryyttää itseään tällä tavoin. Auts.

Toinen este ovat naiset. Jos joku seikkailee homoksi tiedetyn henkilön kanssa baarissa, naiset varmasti kysyvät mielessään miksi heteroksi itseään kutsuva oikein hengaa homomiehen kanssa. Samasta syystä tämä heteromies joutuisi muiden miesten silmissä naurunalaiseksi, eikä tästä voi hyvällä tahdollakaan väittää olevan etua naiseniskennästä. Auts uudemman kerran.

Viimeisenä naulana teorian arkkuun toimii se yksinkertainen tosiasia, jonka mukaan homomiehiä on yksinkertaisesti niin vähän, ettei heteromiesten kannata alkaa kilpailemaan pääsystä heidän siipimieheksi. Vaikka kilpailua syntyisikin ja olettaisiin homomiehen avusta olevan etua, yhtä homomiestä kohden on viisikymmentä heteromiestä. Homomiesten avusta pääsisi näin ollen hyötymään vain pieni vähemmistö heteromiehistä.

Unettoman päiväkijra, osa II

En tiedä olisiko edellinen aihetta käsittelevä kirjoitus pitänyt jättää kirjoittamatta, kun näyttää että pilkka osui omaan nilkkaan.

Viime yön nukuin kunnolla, mutta sitä edeltävät kolme yötä on tullut käytännössä valvottua tavalla, jossa olen valvonut yön ja mennyt nukkumaan joskus aamulla kuuden maissa. Siinäpä sitten kiva herätä yhden jälkeen ja todeta edessä olevan vielä monta samanlaista yötä, ellei asialle tee jotain.

Ja niinhän minä juuri tein.

Toissayönä päätin katkaista kierteen yksinkertaisesti valvomalla kuuteen asti kuten ennenkin, mutta sitten keitinkin kahvit ja sinnittelin valveilla iltapäivälle neljään asti. Sitten väsymys kävi ylivoimaiseksi ja menin pakon edessä nukkumaan, joskin heräsin puoli yhdeksän aikaan. Valvottuani pari tuntia, sain pahimmista peloistani huolimatta onneksi unen päästä kiinni ja nukuin puoli seitsemään asti, ennen kuin heräsin uudelleen. Joten jospa tämä tästä taas.

Aargh

Ostin jonkun aikaa takaperin digiboksin, joka on kyllä muuten hyvä, mutta siinä on erinäisiä raivostuttavia piirteitä. Ensimmäinen piirre on se, että digiboksin sisäinen kello tuntuu olevan noin viisi minuuttia jäljessä muuta maailmaa. Eihän tämä yksin vielä mitään, mutta kun saatanallinen insinööri on päättänyt suuressa viisaudessaan ettei boksin kellonaikaa voi mitenkään muuttaa. Kivahan se on nauhoitella ohjelmia, kun lopusta saattaa jäädä 1-5 minuuttia näkemättä, kun boksi lyö nauhoituksen kylmästi poikki kesken ohjelman. Osittain tämä johtuu myös ylipitkistä mainoksista, jotka venyttävät ohjelma-aikaa.

Toinen ongelma on läheistä sukua edelliselle. Ohjelmia voi nauhoittaa manuaalisesti, mikä on hyvä asia, koska sillä edellä kuvattu ongelma voidaan kiertää. MUTTA MIKSI VITUSSA KELLONAIKAA EI VOIDA SÄÄTÄÄ MUUTOIN KUIN MINUUTTI KERRALLAAN?!? Jos kello on vaikkapa kaksitoista ja haluan nauhoittaa puolenyön aikaan alkavan ohjelman manuaalisesti, manuaalinen nauhoitus tarjoaa alkamisajankohdaksi juuri nykyistä kellonaikaa, eli kello kahtatoista. Siinäpä sitten kelailet MOLEMMAT, ELI ALKAMIS- JA PÄÄTTYMISAJANKOHDAN minuutti kerrallaan. Esimerkkinin tapauksessa kelaus etenee noin 3min/sekunti, joten pikainen laskutoimitus kertoo aikaa kuluvan noin (12x60x2min/sek)/3sek, eli hieman alle viisi minuuttia. Jos manuaalista nauhoittelua harrastaa paljon, niin ohjelmien nauhoitukselle saa huoletta uhrata varttitunnin päivässä.

Viimeisenä vittuiluna käyttäjää kohtaan ohjelmakirjastosta määrättyä automaattista ajankohtaa voi kyllä rukata, MUTTA VAIN NAUHOITUKSEN OLLESSA JO KÄYNNISSÄ. Joten tämänkin ominaisuuden hyöty menee samoin tein vessasta alas.

Juuri tällaiset ongelmat laitteissa ovat niitä, jotka saavat ihmiset vihaamaan insinöörejä ja suunnittelijoita. Jo pelkästään digiboksini huono suunnittelu herättää minussa toisinaan halun jäljittää nämä vastuulliset insinöörit+suunnittelijat ja jakaa heille vähän oman käden oikeutta, jotta tilanteeseen saisi edes jotain parannusta. Koska ymmärrän mielihaluuni liittyvät eettiset ja käytännölliset ongelmat, minulla ei ole realistista aikomusta ja mahdollisuutta toteuttaa mielihaluani.

Markkinajaarittelu

Leikitäänpä elävämme maailmassa, jossa kutakin työnantajaa kohden olisi vain yksi työntekijä. Leikitään vielä, että kummankin osapuolen näkökulmasta mahdollisia vastapuolia olisi niin paljon, ettei kukaan osapuolista ehtisi millään käydä läpi kaikkia mahdollisia vastapuolen ehdokkaita. Työnantajan ei myöskään ole pakko palkata sopimattomana pitämäänsä hakijaa, vaan hän pärjää yksinään tarvittaessa pitkiäkin aikoja.

Työntekijän intresseissä olisi luonnollisesti etsiä mahdollisimman hyvä työpaikka ja päinvastoin. Työntekijä kuitenkin arvostaa työnantajansa kykyä sitouttaa hänet pitkään työsuhteeseen, eikä työntekijöitä kierrättäviä työnantajia yleensä arvosta sen enempää työntekijät kuin toiset työnantajatkaan. Työntekijäpuolella sen sijaan kyky päästä kokeilemaan mahdollisimman monia työnantajia nostaa hänen arvostustaan kummankin osapuolen silmissä.

Lopputentti tulee allaolevien kysymysten muodossa.

- Miksi kaikki työnhakijat kilpailevat työnantajien suosioon pääsemisestä, eikä päinvastoin?
- Miksi työnantajat kuitenkin kiihkeästi kilpailevat työnhakijoiden ylimmän kymmenen prosentin suosiosta?
- Kummassa ryhmässä on enemmän syrjäytyneitä, työnhakijoissa vaiko työnantajissa?

(Jos työntekijä korvataan miehellä ja työnantaja naisella, kuvaus pätee melko pitkästi miehen ja naisen välisiin riiustelukuvioihin.)

Unettoman päiväkirja

Lupaan aina kirjoittaa enemmän ja äkkiä vain huomaan ajan vierineen, ilman että tulosta olisi syntynyt. Psykologi kutsuisi tuota itsepetokseksi.

Uudenvuodenlupaukseni kuuluu siten, etten aio ottaa yhtään ainoaa oluen tai viinan tippaa ennen kuin joskus tarkemmin määrittelemättömänä ajankohtana keväällä. Painoa on kertynyt ja olo on muutoinkin ollut viime aikoina vähän hutera. Pahin alkoholinkäytön sivuoire on ollut unirytmin lievä sekoaminen. Kumoan jo heti aluksi lukijan mieleen hiipivän olettaman, jonka mukaan olen orastava alkoholisti. Ei, en ole, mutta joulu ja ylipäätään koko vuodenvaihde saa maksan huutamaan armoa. Joulunpyhinä saattaa mennä 3-5 päivää kuin huomaamatta tissutellessa ja sitten tulevatkin jo uudenvuodenvapaat, joka on toinen loistava tekosyy ryyppäämiseen. Kun silloinkin menee kolme päivää samassa putkessa, ei ole ihme jos keho alkaa vihjailla kynttilän polttamisesta molemmista päistään.

Eräs tuttuni sekoitti viikon juopottelullaan unirytminsä niin, että menon rauhoituttua eräänä yönä kolmelta hän meni nukkumaan ja nukkui seuraavaan iltapäivän kello viiteen asti. Herättyään hän oli pihalla kuin lumiukko ja mentyään keittiöön huomasi toiset kahvikupin ääressä. Hän vilkaisi kelloa ja ihmetteli miksi toiset ovat hereillä ja kehotti heitä nukkumaan vielä muutaman tunnin. Porukan reaktiota ei liene tarpeen kuvailla.