Nurmeksen sorateiden jälkeen luulin lähiaikojen vitutuskiintiön olevan täynnä, mutta väärässä olin. Minä sain reissusta läksiäislahjaksi mahtavan flunssan, jota on tullut podettua muutama päivä. Puoliso selvisi taudista pelkällä nenän vuotamisella, mutta allekirjoittanut hikoili vuoteessa ja kiroili kuin mustalainen. Onneksi lääkäriin ei tarvinnut mennä, se olisi saattanut nostaa vitutuksen vielä hivenen korkeammalle. Mistäkö tiedän? Kokemuksesta tietenkin.
Kuumetta oli sillä kertaa 39 astetta ja nukkumiset menivät luonnollisesti aivan vituiksi. Syödä ei voinut, eikä juomakaan tahtonut mennä alas, sillä nieleminen oli yhtä helppoa kuin santapaperin syöminen. Kolmantena päivänä päätin kärsineeni tarpeeksi ja menin tavoistani poiketen lääkäriin. 1½ tunnin tuskallisen sairaalan käytävällä odottelun jälkeen lääkäri otti minut vastaan, viittasi istumaan ja käski avata suun. Tovin lampulla tiirailtuaan tämä konitohtori käski minun mennä kotiin nukkumaan, koska virustaudille ei voida tehdä sairaalassa mitään.
Jos minulla olisi ollut hivenen enemmän voimia, olisin varmaan tunkenut lekurin kaulalla roikkuneen stetoskoopin hänen kurkustaan alas. Fiksumpi lääkäri olisi kirjoittanut vaikka näön vuoksi jonkun kalkkipillerin, jotta potilas olisi voinut edes kuvitella hänen eteensä tehtävän jotain.
Mutta ei.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti