Adam Smith oli länsimaisen taloustieteen isä. Smith oli myös tuottelias kirjoittaja aikansa (1700-luvun) mittapuulla: hänen pääteoksensa kansojen varallisuus on reilun 900-sivun kokoinen järkäle. Tästä huolimatta teoksen keskeisimmät pointit voidaan tiivistää seitsemään ja puoleen sivuun, lopun ollessa lähinnä pitkäveteistä aihetta enemmän tai vähemmän sivuavaa horinaa.
Smithin tekstien hyötysuhde oli huono: 120 sivua roskaa yhtä asiasivua kohden (eli hyödyllisen tekstin määrä oli 8,3promillea kokonaisuudesta). Kansojen varallisuus on silti oikea tiedon aitta verrattuna esimerkiksi Karl Marxin pääomaan, jonka teoreettisen asiasisällön ovat jo historialliset kokemuset osoittaneet olemattomaksi.
Kyllähän suurenkin määrän roskaa sietää, sillä ne kullanarvoiset tiedonmuruset korvaavat muun horinan.
Ehkä, mutta niiden muutamien kultahippusten etsiminen muistuttaa neulan etsimistä heinäsuovasta ja on näin ollen pelkkää lukijan kiusaamista.
Tuotteliaisuus kertoo lukeneisuudesta ja kirjoittajan korkeasta sivistyksestä/älykkyydestä.
Tuotteliaisuus ei kerro muuta kuin tuotteliaan kirjoittajan kirjoittavan paljon. Tämä on puhdas kehäpäätelmä, joten ajatellaan asiaa näin: joku tuottelias kirjoittaja nostetaan silloin tällöin jalustalle, mutta häntä kohden on vähintään tuhat muuta yhtä tuotteliasta, jotka eivät hyödy tuotteliaisuudestaan mitään. Tuotteliaisuus ei siis ole synonyymi kirjoitusten paremmuudelle.
Et voi arvostella kirjoittajaa mitenkään, ellet ensin tutustu hänen teksteihinsä.
Mikä on se tekstimäärä, jonka lukemisen jälkeen voi sanoa ettei kirjoittajan tuotanto ole kiinnostavaa tai merkityksellistä? Riittääkö kymmenen tai sadan tekstin lukeminen kirjoittajan täydelliseen ignoreamiseen, vai pitääkö joka ikinen tekstinpätkä arvioida erikseen? Minä en ainakaan jaksa lukea selkeistä mielenterveysongelmista kärsivien yhteiskuntateoreetikkojen tai vastaavien tuotantoa kahta sivua kauempaa, kuvailtiinpa niiden kirjoittajia miten herkiksi ja kaunosieluisiksi persooniksi hyvänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti