Paljonko on tarpeeksi?

Yksi ihmisryhmä jota en ole koskaan oppinut ymmärtämään, ovat saiturit. Tavallisessa nuukuudessa itsessään ei ole mitään pahaa, sillä jos resurssit ovat niukat, niiden säästäminen on rationaalista ja järkevää toimintaa. Äärimmilleen vietynä toiminta kuitenkin muuttuu sairaudeksi.

Eräs tällainen sairaus on rikkaiden vapaaehtoinen lapsettomuus.

Käyn työssä, tienaan 10000 euroa kuussa ja osakeoptiot päälle, mutta en aio koskaan hankkia lapsia, sillä ne tulevat niin kalliiksi.

Jostakin ihmeellisestä syystä nimenomaan köyhät tekevät paljon lapsia, vaikka kaiken järjen mukaan asian kuuluisi olla tismalleen päinvastoin. Näen paradoksille kaksi mahdollista selitystä, josta ensimmäinen perustuu sille, että lapset voivat itsessään olla varallisuutta. Muutaman ensimmäisen elinvuotensa ajan lapsi on täydellisesti riippuvainen vanhemmistaan, mutta riittävän isoksi kasvettuaan hän voi mennä työhön ja sitä kautta tuottaa perheelle lisää vaurautta. (Teoria pitää paikkansa ainakin maailman köyhimmissä valtioissa, joiden lisääntymisvauhdista päätellen köyhyys olisi paljon viagraa tehokkaampi potenssilääke.) Toinen selitys on puolestaan siinä tosiasiassa, jonka mukaan ”pohjalta voi nousta vain ylöspäin.” Köyhän lapsi voi periaatteessa vain nousta sosioekonomisella asteikolla, kun taas rikkaan mukulat pitää syöttää ja vaatettaa vanhempiensa korkeaa statusta vastaavaksi. Tässä mielessä lasten ”kalleus” voi hyvinkin pitää paikkansa.

Palataanpa sivuraiteelta takaisin rikkaan saiturin sielunmaisemaan, joka ei tietenkään näe toiminnassaan mitään omituista. Vaikka hänen lapsettomuutensa on viime kädessä haitallista yhteiskunnalle (pitkällä tähtäimellä ajateltuna), hän ei näe mitään syytä korjata näkemyksiään, sillä hänhän kuuluu joka tapauksessa yhteiskunnan voittajiin. Eräänä kauniina päivänä supersaiturimme jää eläkkeelle. Hän on noin 60 vuoden ikäinen, syönyt ja juonut aina hyvin, eikä ole koskaan kärsinyt aineellista puutetta. Pankkitilikin on muutaman miljoonan plussan puolella. Mitä tällainen ihminen jättää oikein perinnöksi?

Lapsettoman supersaiturin elämän viimeiset vuodet tulevat olemaan varsin kieroutuneita. Hän voi riehaantua eläkeiässä ja tuhlata miljoonansa, mutta näin radikaali käytöstapojen muutos vuosikymmenten pihtailun jälkeen tuskin toteutuu. Todennäköisesti hän jatkaa pihtaamista loppuun saakka ja kuolee eräänä päivänä tietäen, että hänen koko elämänsä kestänyt säästäväisyys valui viime kädessä hukkaan, eli muille kuin omille jälkeläisille. Muhkea pankkitili ei edes pelastanut saituria kuolemalta, vaikka hän olisikin toiveissaan laskenut sen varaan, että lääketiede tekee aivan käsittämättömän läpimurron kuolemattomuuden saralla ennen kuin hän kuolee itse.

Pelkkien nautintojen vuoksi itse itselleen elämäänsä elävä ihminen on kuin sokea, joka etsii pimennetystä huoneesta mustaa kissa, jota siellä ei ole. Ellei esimerkkini lapseton supersaituri satu olemaan kyvyiltään joku Isaac Newtonin kaltainen poikkeuksellinen nero, hän ei jätä jälkimaailmalle mitään muuta kuin rahansa, joiden hankkimiseen uhrasi elämänsä.

Onko kysymyksessä mitä suurin altruistisuus, itsekkyys, vaiko typeryys?