Talent on mielenkiintoinen ohjelma.
Juontajina toimivat bimbo, ex-alkoholisti ja "kriitikko." Ohjelmassa erilaiset sekopäät saavat tilaisuuden tunkea oma naaman telkkariin. Käytännössä esiintyjät ovat enemmän tai vähemmän surkeita, tuomarien päättäessä onko esiintyjästä mahdollisesti mihinkään.
Kriitikko (jolla on ilmeisesti yhtä hyvä huumorintaju kuin tyypillisellä tullivirkailijalla) painaa hylkäysnappia yleensä jo ensimmäisen viiden sekunnin aikana, riippumatta siitä pitääkö onko esitys oikeasti hyvä ja pitääkö yleisö esityksestä vaiko ei. Bimbo ja ex-alkoholisti ovat hieman suvaitsevaisempia ja malttavat odottaa jopa parikymmentä sekuntia, jos esitys ei ole aivan täydellinen pannukakku. Jossakinhan rajan on tietysti mentävä, mutta jotain rajaa silti kiitos.
Katsokoon ohjelmaa kuka haluaa, mutta en vain ymmärrä miksi ohjelma on niin suosittu kuin se on. Vaikka onhan erilaisten sekopäiden esityksissä tietynlainen huumoriarvo, mutta tuomarinperkeleet syövät tuosta huvista mielestäni aivan liian suuren osan "asiantuntemuksellaan."
torstai 19. helmikuuta 2009
tiistai 17. helmikuuta 2009
Lisää lekafilosofiaa
Jäätyneiden kusilammikoiden nuolemisen täytyy olla koirien vastine masturbaatiolle.
keskiviikko 11. helmikuuta 2009
Itku pitkästä ilosta
Jäinpä eräänä päivänä katselemaan eräänlaista tiedeohjelmaa kesken kanavasurffauksen. Ohjelmassa käsiteltiin darraa, eli kankkusta, eli kanuunaa, joka tunnetusti tekee juopottelun jälkeisestä päivästä helvettiä. Ideana oli testata miten tämän seuraavan aamun olotilan voisi ennaltaehkäistä. Testattavana oli kolme lääkettä, kebab-annos + ½ litraa maitoa, illan aikana suoritettu ei-alkoholipitoinen nestetankkaus, sekä aspiriinipilleri. Kaikkien pitäisi kuulemma jo erikseen ennaltaehkäistä krapula, kunhan ne vain nautittaisiin ennen juomisen aloittamista. Juontaja aikoi itse alkaa koekaniiniksi.
Ensimmäinen spontaani repeämiseni tapahtui kun juontaja marssi baariin ja ilmoitti reteästi aikovansa nauttia peräti kahdeksan (8) pitkää tuoppia. Mietin ääneen nauraessani että ei vittu, eihän aikuinen mies pääse tuollaisesta määrästä kuin vasta hieman oikean maun tuntumaan. Aamulla juontaja sitten siristeli silmiään peilin edessä ja selitti antavansa kankkuselleen 8 pistettä kymmenestä mahdollisesta. Tässä vaiheessa tapahtui spontaani repeäminen nro 2, kun aloin miettiä juontajan juomaa määrää, juontajan olemusta ja koko hänen asteikkoaan.
Jos minä määrittelisin krapula-asteikon välillä 1-10, numero 1 tarkoittaisi "ei lainkaan krapulaa, tai korkeintaan hieman lievää huimausta sängystä noustessa", numero 9 tarkoittaisi "niin paha olo että pelkää kuolevansa" ja numero 10 "muuten sama kuin 9, mutta potilas pelkää ettei ehkä kuolekaan." Numero 8 olisi tällä asteikolla olotila, jossa edellisillan iloinen juomaveikko makaa sängynpohjalla hipi hiljaa täysin kalpeana, samalla kun hänen yliherkät aistinsa tulkitsevat perhosten siiveniskut mattojen tamppausta muistuttavaksi paukkeeksi ja katossa pörisevän kärpäsen surinan kokonaiseksi päällehyökkääväksi syöksypommittajalaivueeksi. Numero 5 olisi yleinen huono olo, jossa voileipä ja juoma pysyvät juuri ja juuri sisällä.
Eli se juontajan 'tieteellisestä' krapula-asteikosta. Ihan numero kasin krapulaa en ole elämässäni sairastanut, mutta sanotaan pahimman olotilan olleen ainakin seiska. Kolmelta yöllä baarista kotiin (kiitos kysymästä, aloittelin seitsemältä illalla ja join koko ajan sekaisin kaikkea mahdollista), aamulla herään yhdeksän aikaan jyskyttävään päänsärkyyn joka on niin paha, ettei vessaankaan ollut menemistä kuin konttaamalla. Puhuttuani puoli tuntia norjaa vessanpytylle, jäin voimien puuttuessa makailemaan viileälle kylppärinlattialle. Katselin kun kirkkaat tanssivat valopisteet pomppivat näkökentässäni, siis niinä hetkinä kun uskalisin käyttää silmiäni auki. Nukkumisesta ei puhettakaan. Olotilaa kesti piiiiiiiiiiitkälle iltapäivään, ennen kuin olo helpottui sen verran, että sain syötyä yhden pikkuruisen voileivän. Vasta illalla kymmenen uutisten aikaan aloin olla siinä olotilassa, että uskalsin sytyttää päivän ensimmäisen savukkeen. Myöhemmin otin opikseni, enkä ole enää koskaan kokenut moista olotilaa. Pahimmat nykykankkuset viimeisen viiden vuoden ajalta ovat olleet korkeintaan vitosen luokkaa.
Liskojen öitä pidin pitkään pelkkinä legendoina, koska ensimmäistä sellaista sain odotella pitkälle parikymppiseksi. Eikä sekään nyt mitään kovin kauheaa ollut, unessa vilisi lähinnä puhuvia eläimiä ja vastaavia, joita kyllä saattaa nähdä tavallisinakin öinä. Olen kyllä nähnyt omin silmin niitä pitkälle alkoholisoituneita tyyppejä, jotka näkivät vielä kaksi päivää ryyppäämisensä loputtua aivan kummallisia asioita. Eräs tapaus oli, kun jätkä hyökkäsi pöydällä olleen tyhjän sipsipussin päälle väittäen sen olevan krokotiili. Aikansa tätä nyrkillä taottuaan hän repäisi pussista irti kulman ja esitteli sitä kaikille krokotiilinhampaana. Kaveri tuli kyllä tolkkuihinsa myöhemmin. Sama mies jäi erään putkensa jälkeen puhallusratsiassa kiinni, puhalsi vaatimattomat kaksi promillea. Koomiseksi tilanteen teki se, että hän luuli olevansa selvä, koska oli lopettanut juopottelun omien sanojensa mukaan 'hyvissä ajoin.' Uskokoon ken tahtoo..
Niin, juontajan testaamista lääkkeistä aspiriinipilleri toimi parhaiten. Uskokoon senkin kuka haluaa.
Ensimmäinen spontaani repeämiseni tapahtui kun juontaja marssi baariin ja ilmoitti reteästi aikovansa nauttia peräti kahdeksan (8) pitkää tuoppia. Mietin ääneen nauraessani että ei vittu, eihän aikuinen mies pääse tuollaisesta määrästä kuin vasta hieman oikean maun tuntumaan. Aamulla juontaja sitten siristeli silmiään peilin edessä ja selitti antavansa kankkuselleen 8 pistettä kymmenestä mahdollisesta. Tässä vaiheessa tapahtui spontaani repeäminen nro 2, kun aloin miettiä juontajan juomaa määrää, juontajan olemusta ja koko hänen asteikkoaan.
Jos minä määrittelisin krapula-asteikon välillä 1-10, numero 1 tarkoittaisi "ei lainkaan krapulaa, tai korkeintaan hieman lievää huimausta sängystä noustessa", numero 9 tarkoittaisi "niin paha olo että pelkää kuolevansa" ja numero 10 "muuten sama kuin 9, mutta potilas pelkää ettei ehkä kuolekaan." Numero 8 olisi tällä asteikolla olotila, jossa edellisillan iloinen juomaveikko makaa sängynpohjalla hipi hiljaa täysin kalpeana, samalla kun hänen yliherkät aistinsa tulkitsevat perhosten siiveniskut mattojen tamppausta muistuttavaksi paukkeeksi ja katossa pörisevän kärpäsen surinan kokonaiseksi päällehyökkääväksi syöksypommittajalaivueeksi. Numero 5 olisi yleinen huono olo, jossa voileipä ja juoma pysyvät juuri ja juuri sisällä.
Eli se juontajan 'tieteellisestä' krapula-asteikosta. Ihan numero kasin krapulaa en ole elämässäni sairastanut, mutta sanotaan pahimman olotilan olleen ainakin seiska. Kolmelta yöllä baarista kotiin (kiitos kysymästä, aloittelin seitsemältä illalla ja join koko ajan sekaisin kaikkea mahdollista), aamulla herään yhdeksän aikaan jyskyttävään päänsärkyyn joka on niin paha, ettei vessaankaan ollut menemistä kuin konttaamalla. Puhuttuani puoli tuntia norjaa vessanpytylle, jäin voimien puuttuessa makailemaan viileälle kylppärinlattialle. Katselin kun kirkkaat tanssivat valopisteet pomppivat näkökentässäni, siis niinä hetkinä kun uskalisin käyttää silmiäni auki. Nukkumisesta ei puhettakaan. Olotilaa kesti piiiiiiiiiiitkälle iltapäivään, ennen kuin olo helpottui sen verran, että sain syötyä yhden pikkuruisen voileivän. Vasta illalla kymmenen uutisten aikaan aloin olla siinä olotilassa, että uskalsin sytyttää päivän ensimmäisen savukkeen. Myöhemmin otin opikseni, enkä ole enää koskaan kokenut moista olotilaa. Pahimmat nykykankkuset viimeisen viiden vuoden ajalta ovat olleet korkeintaan vitosen luokkaa.
Liskojen öitä pidin pitkään pelkkinä legendoina, koska ensimmäistä sellaista sain odotella pitkälle parikymppiseksi. Eikä sekään nyt mitään kovin kauheaa ollut, unessa vilisi lähinnä puhuvia eläimiä ja vastaavia, joita kyllä saattaa nähdä tavallisinakin öinä. Olen kyllä nähnyt omin silmin niitä pitkälle alkoholisoituneita tyyppejä, jotka näkivät vielä kaksi päivää ryyppäämisensä loputtua aivan kummallisia asioita. Eräs tapaus oli, kun jätkä hyökkäsi pöydällä olleen tyhjän sipsipussin päälle väittäen sen olevan krokotiili. Aikansa tätä nyrkillä taottuaan hän repäisi pussista irti kulman ja esitteli sitä kaikille krokotiilinhampaana. Kaveri tuli kyllä tolkkuihinsa myöhemmin. Sama mies jäi erään putkensa jälkeen puhallusratsiassa kiinni, puhalsi vaatimattomat kaksi promillea. Koomiseksi tilanteen teki se, että hän luuli olevansa selvä, koska oli lopettanut juopottelun omien sanojensa mukaan 'hyvissä ajoin.' Uskokoon ken tahtoo..
Niin, juontajan testaamista lääkkeistä aspiriinipilleri toimi parhaiten. Uskokoon senkin kuka haluaa.
tiistai 3. helmikuuta 2009
Kilisee kilisee kassissa
Tuurijuopon mukamas pidempiaikainen tipaton ajanjakso päättyi viime lauantaina, kuukauden riemua kesti. Hyvältähän tuo nelosolut maistui, eikä keho potkinut sanottavammin vastaan vielä 13 tölkin jälkeenkään. Väsymys vain iski niin pahasti, että enempi kaljoittelu oli jätettävä sikseen ja mentävä nukkumaan. Aamulla olo oli sitten tuttuakin tutumpi pöhnä, joka ei nyt sinänsä tehnyt oloa mitenkään sietämättömäksi, mutta toipahan aamun virkistävään reissuun vitamiinipurkille oman mielenkiintoisen lisänsä.
Eilen pikainen tarkistus osoitti tyhjiä pulloja ynnä tölkkejä olevan kokonaista kahdeksan isoa kassillista, joten oli korkea aika hankkiutua niistä eroon. Valitettavasti pullopalautusautomaatit on ilmeisesti suunniteltu samassa firmassa, jossa suunnitellaan digiboksien käyttöjärjestelmiä. Seuraavia draamoja on tullut vastaan.
Jos minä saisin päättää, niin mitään itsetunto-ongelmista (tää on tuntematon pullo, hei) kärsiviä automaatteja ei olisi olemassakaan, vaan automaattien pitäisi mukisematta niellä kaikenlaiset normaalit limpparipullot. Tölkkien kohdalla sama homma. Automaattien pitäisi kelpuuttaa kaikenlaiset tölkit, riippumatta siitä onko ne ostettu suomesta, ruotsin laivalta vaiko bolivialaiselta kyläkauppiaalta. Samaa alumiinia se on.
Epävarmoissa tapauksissa palautuslaite ei saisi kylmästi syödä pulloa tai tölkkiä, vaan yksinkertaisesti kieltäytyä ottamasta sitä vastaan. On meinaan vähän miellyttävämpää selittää tilannetta kassalle todistuskappaleen kanssa, kuin ilman sitä.
Eilen pikainen tarkistus osoitti tyhjiä pulloja ynnä tölkkejä olevan kokonaista kahdeksan isoa kassillista, joten oli korkea aika hankkiutua niistä eroon. Valitettavasti pullopalautusautomaatit on ilmeisesti suunniteltu samassa firmassa, jossa suunnitellaan digiboksien käyttöjärjestelmiä. Seuraavia draamoja on tullut vastaan.
Työnnän pullon automaattiin pikkuruisessa S-marketissa. Automaatti pyörittää putelia hetkisen ja sylkäisee pullon takaisin ilmoittaen ettei pullo ole käypä palautuspullo. Mitvit -ilme kasvoillani tutkin etikettiä ja mietin missä määrin minun pitäisi uskoa valehtelevia silmiäni, jotka kertovat etiketissä lukevan tekstin PANTTI 40c. Siinä uskossa ettei automaatti ole onnistunut lukemaan etiketin viivakoodia, kokeilen työntää pullon kaula edellä. Nyt kirottu rakkine imaisee koko pullon kitusiinsa, rutistaa sen tuhannen paskaksi eikä näe edes sitä vaivaa, että tulostaisi kuittiin sanaa ”hylätyt x 1kpl.” Menen tiskille valittamaan asiasta ja parhaiden suomalaisten asiakaspalveluperinteiden mukaisesti kassatäti syyttää minua siitä, etten muka osaa käyttää palautusautomaattia. (Mistä vitusta minä voin tietää ettei juuri heidän sekopääautomaattinsa kelpuuta tiettyjä pulloja, kun näitä tiettyjä pulloja hyljeksiviä automaatteja ei voi ulkonäkönsä puolesta mitenkään erottaa automaateista jotka kelpuuttavat kaikenlaiset pullot?) Kehtaapa kassa vielä väittää että olen tunkenut epähuomiossa automaattiin LIDL:in pullon, ikään kuin muka sekoittaisin tuon lötkön hirvityksen normaaliin limpparipulloon. Nonparellina kakun päälle hän kehottaa minua menemään vastaisuudessa suoraan LIDL:iin, ikään kuin olisi yksi ja sama käykö kukaan ostoksilla hänelle työpaikan tarjoavassa kaupassa. Onneksi kassalle kertyvä jono saa tädin lopulta antamaan rahan, ilman että minunkaan tarvitsisi kiristää hermojani enää enempää.
Tyhjennän pullokassin palautusautomaattiin läheisessä LIDL:ssä. Kuittia tutkiessani huomaan että kolme pulloa on hylätty. Syy: pulloista puuttuivat etiketit. Vastoin odotuksia kassa uskoo minua ja hyvittää hylätyistä pulloista tulleen erotuksen.
Kiikutan valtavan tölkkivuoren jätesäkillä prismaan. Palautusautomaatti hyvittää kylmästi vain ne tölkit, jotka on ostettu kotimaasta, muiden kohtaloksi tulee tuttu rusentaminen.
Jos minä saisin päättää, niin mitään itsetunto-ongelmista (tää on tuntematon pullo, hei) kärsiviä automaatteja ei olisi olemassakaan, vaan automaattien pitäisi mukisematta niellä kaikenlaiset normaalit limpparipullot. Tölkkien kohdalla sama homma. Automaattien pitäisi kelpuuttaa kaikenlaiset tölkit, riippumatta siitä onko ne ostettu suomesta, ruotsin laivalta vaiko bolivialaiselta kyläkauppiaalta. Samaa alumiinia se on.
Epävarmoissa tapauksissa palautuslaite ei saisi kylmästi syödä pulloa tai tölkkiä, vaan yksinkertaisesti kieltäytyä ottamasta sitä vastaan. On meinaan vähän miellyttävämpää selittää tilannetta kassalle todistuskappaleen kanssa, kuin ilman sitä.
tiistai 27. tammikuuta 2009
Timeout
Nyt kun tuurijuoppo luki omia tekstejään, hän totesi eksyneensä liian vakavalle linjalle. Aion vähentää vähänkin syvällisempiä aatoksia, eli palaan linjalle jota minun alun perin piti noudattaa. Siis keskustelemaan itsensä kanssa alkoholista, elämästä, naisista ja työstä. Ehkä vähän muustakin, mutta noista niinkuin pääasiassa.
maanantai 26. tammikuuta 2009
Idea joka melkein toimii
Kun rupisessa kaksiossa hirvittävällä asuinalueella asunut matti meikäläinen rakentaa vaikkapa hienon talon, hänen asemansa kohoaa selvästi. Hän parantaa asemiaan hieman niihin verrattuna, joilla on vähänkin huonompi talo kuin hänellä itsellään ja suorastaan valtavasti, kun vertaa paikkaan jossa hän alun perin asui. Matti on siis kohonnut statushierarkiassa, mutta niiden näkökulmasta joista hän on noussut ohi, heidän tilanteensa on huonontunut. Joten eikö olisi hyvä asia, jos ihmiset lakkaisivat tuhlaamasta rahojaan kilpavarustelussa, jolla he yrittävät edesauttaa statuksensa nostoa? Kun kaikki päättäisivät kollektiivisesti leikata aikaisemmin statuksensa nostoon käyttämän rahamäärän esimerkiksi puoleen, nämä rahat jäisivät käytettäväksi johonkin muuhun. Yhteiskunta siis hyötyisi, kun rahat ohjautuisivat johonkin tuottavampaan kuin hienoihin rannekelloihin, tai luksusasuntoihin.
Ehdotus on hyvä ja järkevä, mutta valitettavasti toimimaton. Vaikka kulut puoleen leikkaava sopimus saataisiin jotenkin aikaan, tulos on sama tilanne, jossa hyödykkeelle määrättäisiin kattohinta. Liiketaloudesta tiedämme ettei mikään kattohinta voi toimia tarkoituksensa mukaisesti kovin pitkään. Tässä tapauksessa kollektiivinen sopimus statukseen käytetyn rahasumman puolittamisesta antaisi ylimääräistä etua niille, jotka olivat suhteellisesti heikommassa asemassa statuskilpailussa, joten heillä olisi voimakas intressi sijoittaa sovittua enemmän rahaa statukseen. Statusrakennelma vääristyisi, varakkaammat alkaisivat paikata tilannetta sijoittamalla enemmän, ja lopulta kaikki käyttäisivät rahaa statukseensa niin paljon, kuin lompakko antaa myöten.
Ehdotus on siis sanalla sanoen perseestä.
Ehdotus on hyvä ja järkevä, mutta valitettavasti toimimaton. Vaikka kulut puoleen leikkaava sopimus saataisiin jotenkin aikaan, tulos on sama tilanne, jossa hyödykkeelle määrättäisiin kattohinta. Liiketaloudesta tiedämme ettei mikään kattohinta voi toimia tarkoituksensa mukaisesti kovin pitkään. Tässä tapauksessa kollektiivinen sopimus statukseen käytetyn rahasumman puolittamisesta antaisi ylimääräistä etua niille, jotka olivat suhteellisesti heikommassa asemassa statuskilpailussa, joten heillä olisi voimakas intressi sijoittaa sovittua enemmän rahaa statukseen. Statusrakennelma vääristyisi, varakkaammat alkaisivat paikata tilannetta sijoittamalla enemmän, ja lopulta kaikki käyttäisivät rahaa statukseensa niin paljon, kuin lompakko antaa myöten.
Ehdotus on siis sanalla sanoen perseestä.
sunnuntai 25. tammikuuta 2009
Kuulolle kaikki juntit
Älyllinen eliitti kehuskelee aina omien harrastuksiensa edistyksellisyydellä, ja moittii samalla alaluokkaa heidän kulttuurinsa junttimaisuudesta. Urheilu on kuulemma tylsää massojen viihdettä, kun taas yksien ja samojen viulunkitkutusten kuuntelu täpötäydessä pimeässä salissa edustaa sivistyksen huippua. Mitä ihmettä tämä nyt on? Toki urheilun voi nähdä pelkkänä tyhmänä kehän kiertämisenä tai pelivälineen jahtaamisena, mutta ei tämä nyt helvetti vieköön ole koko totuus.
Urheilu lisää yhteisöllisyyttä. Lajien kirjosta jokaiselle löytyy jotakin ja jokainen peli on aina erilainen. Pelkkä katsojana oleminen voi joskus suoda ihmiselle jännityksen, joka nykypäivän adrenaliiniköyhässä yhteiskunnassa eläminen ei tarjoa. Seurasipa kisoja sitten paikan päältä tai televisiosta, urheilu on ihmiselle (ja yhteiskunnalle) varsin edullinen keino suoda ihmisille heidän tarvitsemansa adrenaliiniannos. Urheilun täyskiellon lopputulos olisi yhtä huono kuin seksin kieltäminen laajalta ihmisjoukolta. Voisi toimia vähän aikaa, mutta ennen pitkää ärtymys ja turhautuminen johtaisi sellaiseen patoutuneeseen raivoon, että sisällissodan syttyminen olisi puhtaasti ajan kysymys.
Urheilun tarjoama jännitys on myös hyvin suhteellinen asia. Keskivertoihminen ei näe mitään mieltä istua shakkiottelussa joka kestää useita tunteja, jossa yleisön ei ole suotavaa edes kuiskata, saati kannustaa äänekkäästi. Keskivertoälykkö ei taas näe mitään mieltä katsoa vaikkapa jalkapalloa, jossa potkitaan typerää nahkakuulaa, sekä eläydytään kentän tapahtumiin.
Luulen kyllä tietäväni oikean syyn, joka saa älyllisen eliitin mollaamaan urheilua. Urheiluhan tarjoaa toimeentulon melkoiselle joukolle ihmisiä. Tällöin nämä ihmiset ovat poissa jostain muusta, kuten esimerkiksi leikkaamasta älyllisen eliitin nurmikoita. Urheilu tarjoaa myös joillekin onnellisille mahdollisuuden päästä miljonääriksi ja vieläpä suuren massan ihailemaksi.
Seuraavan kerran, kun satun lukemaan kirjoitusta jossa urheilun fanittamista halveksutaan, aion kysyä mitä valittaja sitten on aikeissa ehdottaa tilalle. Katsotaan tuleeko vastaukseksi muutakin kuin pelkkää mutinaa.
Urheilu lisää yhteisöllisyyttä. Lajien kirjosta jokaiselle löytyy jotakin ja jokainen peli on aina erilainen. Pelkkä katsojana oleminen voi joskus suoda ihmiselle jännityksen, joka nykypäivän adrenaliiniköyhässä yhteiskunnassa eläminen ei tarjoa. Seurasipa kisoja sitten paikan päältä tai televisiosta, urheilu on ihmiselle (ja yhteiskunnalle) varsin edullinen keino suoda ihmisille heidän tarvitsemansa adrenaliiniannos. Urheilun täyskiellon lopputulos olisi yhtä huono kuin seksin kieltäminen laajalta ihmisjoukolta. Voisi toimia vähän aikaa, mutta ennen pitkää ärtymys ja turhautuminen johtaisi sellaiseen patoutuneeseen raivoon, että sisällissodan syttyminen olisi puhtaasti ajan kysymys.
Urheilun tarjoama jännitys on myös hyvin suhteellinen asia. Keskivertoihminen ei näe mitään mieltä istua shakkiottelussa joka kestää useita tunteja, jossa yleisön ei ole suotavaa edes kuiskata, saati kannustaa äänekkäästi. Keskivertoälykkö ei taas näe mitään mieltä katsoa vaikkapa jalkapalloa, jossa potkitaan typerää nahkakuulaa, sekä eläydytään kentän tapahtumiin.
Luulen kyllä tietäväni oikean syyn, joka saa älyllisen eliitin mollaamaan urheilua. Urheiluhan tarjoaa toimeentulon melkoiselle joukolle ihmisiä. Tällöin nämä ihmiset ovat poissa jostain muusta, kuten esimerkiksi leikkaamasta älyllisen eliitin nurmikoita. Urheilu tarjoaa myös joillekin onnellisille mahdollisuuden päästä miljonääriksi ja vieläpä suuren massan ihailemaksi.
Seuraavan kerran, kun satun lukemaan kirjoitusta jossa urheilun fanittamista halveksutaan, aion kysyä mitä valittaja sitten on aikeissa ehdottaa tilalle. Katsotaan tuleeko vastaukseksi muutakin kuin pelkkää mutinaa.
lauantai 24. tammikuuta 2009
Kulttuuri oli ennen huonompaa
Muoto ennen sisältöä.
Tuo on teknofriikin ohjenuora. Teknofriikit ovat ikuisia lapsia, jotka eivät kasva koskaan aikuisiksi. Tämä näkyy eräänlaisena koko loppuelämän kestävänä teini-ikänä, jonka oireisiin kuuluu kaiken jännittävän silmäkarkin ihailu, sekä vastakkaisten mielipiteiden halveksunta.
Kun teknofriikki menee elokuviin, häntä kiinnostaa pääasiassa kaikki jännät uudet efektit, ei niinkään itse elokuva. Tästä syystä teknofriikin elokuva-arvostelut erottuvat helposti normaaleiden ihmisten arvosteluista. Normaalit arvostelijat harvemmin kehuvat jotain digitaalisesti luotua kissaa, mutta teknofriikistä tämä on nähtävästi paljon jännittävämpää kuin mikään muu.
Vanhat elokuvat ovat teknofriikeille luonnollisesti täyttä paskaa. Teknofriikki perustelee tätä sillä vertauksella, ettei kukaan tämän päivän ihminen haluaisi 50-luvun telkkaria, kun nykyaikainen on niin paljon parempi vanhaan romuun verrattuna.
Vertaus ei toimi.
Elokuva itsessään on muuttunut niin vähän, etteivät Alfred Hitchcockin elokuvat eroa perusteiltaan tämän päivän elokuvista kovin paljoa. Nykypäivänä voidaan kyllä luoda kaikenlaisia huikeita kamera-ajoja ja tietokonetrikkejä jotka olivat mahdottomia 50-luvulla, mutta siltikin ne ovat pelkkä kuorrute, eivätkä itse sisältö. Pelkistä erikoistehoisteista koostuvaa elokuvaa ei halua katsoa kukaan, olivatpa itse tehosteet kuinka näyttäviä tahansa. Aina välillä joku elokuva, kuten matrix, yhdistää onnistuneesti tehosteet ja sisällön, muttei tämäkään resepti ikuisesti kestä. Ja matrixin jatko-osat todistivat tämän.
Tässä vaiheessa teknofriikki alkaa repiä tukkaa päästään ja ulvoo ettei mitään nykypäivän keskivertoelokuvaa voi mitenkään verrata entisajan huippuelokuvaan, sillä suurin osa entisajan elokuvista oli huonoja. Arvaan tänä vuonna ilmestyvän viisitoista menestyksekkääksi luokiteltua elokuvaa, kun vuonna 1959 niitä ilmestyi ehkä yksi tai kaksi. Hah haa, sanoo teknofriikki, nykypäivänä siis tehdään parempia elokuvia. Ehkäpä niinkin, mutta teknofriikki unohtaa autuaasti sen tosiasian, että tänä päivänä tuotetaan kymmeniä tai satoja kertoja enemmän elokuvia kuin puoli vuosisataa takaperin. Koska elokuvat ovat nyt jokaisen ulottuvilla, ja elokuvia tuotetaan enemmän, ei ihme että "parempia" elokuvia on tarjolla enemmän.
Mutta niin on myös huonoja elokuvia. Aiemmin jo yksin filmin kalleus piti pahimmat tunarit poissa linssin takaa. Jos huippuelokuvia oli vähemmän, niin oli myös totaalisia mahalaskujakin. Nykypäivänä elokuvanteon suhteellinen helppous helpottaa lupaavien ohjaajien alkavaa uraa, mikä on nykykäytännön paras piirre. Sen vastapainona ilmestyy puolestaan valtavia määriä suoranaista roskaa, jota ei ikinä saisi julkaista. Kellokäyrän molemmissa päissä tapahtuu siis kasvua.
Nykypäivän keskivertoelokuva on kiistattomasti parempi isoisäänsä verrattuna, jos tutkaillaan pelkkiä efektejä sekä kuvanlaatua ynnä muita vastaavia tärkeitä, mutta loppujen lopuksi sivuroolia näytteleviä seikkoja. Sisällöllisesti katsoen ero ei kuitenkaan ole niin selvä. Parhaiten tämä näkyy, kun verrataan asioita joissa pelkkä sisältö ratkaisee, eikä mikään visuaalinen silmälume. Vai pystyykö teknofriikki jotenkin erottamaan Mozartin sinfonioita tämän päivän vastaavia sinfonioita säveltävästä muusikosta?
Tuo on teknofriikin ohjenuora. Teknofriikit ovat ikuisia lapsia, jotka eivät kasva koskaan aikuisiksi. Tämä näkyy eräänlaisena koko loppuelämän kestävänä teini-ikänä, jonka oireisiin kuuluu kaiken jännittävän silmäkarkin ihailu, sekä vastakkaisten mielipiteiden halveksunta.
Kun teknofriikki menee elokuviin, häntä kiinnostaa pääasiassa kaikki jännät uudet efektit, ei niinkään itse elokuva. Tästä syystä teknofriikin elokuva-arvostelut erottuvat helposti normaaleiden ihmisten arvosteluista. Normaalit arvostelijat harvemmin kehuvat jotain digitaalisesti luotua kissaa, mutta teknofriikistä tämä on nähtävästi paljon jännittävämpää kuin mikään muu.
Vanhat elokuvat ovat teknofriikeille luonnollisesti täyttä paskaa. Teknofriikki perustelee tätä sillä vertauksella, ettei kukaan tämän päivän ihminen haluaisi 50-luvun telkkaria, kun nykyaikainen on niin paljon parempi vanhaan romuun verrattuna.
Vertaus ei toimi.
Elokuva itsessään on muuttunut niin vähän, etteivät Alfred Hitchcockin elokuvat eroa perusteiltaan tämän päivän elokuvista kovin paljoa. Nykypäivänä voidaan kyllä luoda kaikenlaisia huikeita kamera-ajoja ja tietokonetrikkejä jotka olivat mahdottomia 50-luvulla, mutta siltikin ne ovat pelkkä kuorrute, eivätkä itse sisältö. Pelkistä erikoistehoisteista koostuvaa elokuvaa ei halua katsoa kukaan, olivatpa itse tehosteet kuinka näyttäviä tahansa. Aina välillä joku elokuva, kuten matrix, yhdistää onnistuneesti tehosteet ja sisällön, muttei tämäkään resepti ikuisesti kestä. Ja matrixin jatko-osat todistivat tämän.
Tässä vaiheessa teknofriikki alkaa repiä tukkaa päästään ja ulvoo ettei mitään nykypäivän keskivertoelokuvaa voi mitenkään verrata entisajan huippuelokuvaan, sillä suurin osa entisajan elokuvista oli huonoja. Arvaan tänä vuonna ilmestyvän viisitoista menestyksekkääksi luokiteltua elokuvaa, kun vuonna 1959 niitä ilmestyi ehkä yksi tai kaksi. Hah haa, sanoo teknofriikki, nykypäivänä siis tehdään parempia elokuvia. Ehkäpä niinkin, mutta teknofriikki unohtaa autuaasti sen tosiasian, että tänä päivänä tuotetaan kymmeniä tai satoja kertoja enemmän elokuvia kuin puoli vuosisataa takaperin. Koska elokuvat ovat nyt jokaisen ulottuvilla, ja elokuvia tuotetaan enemmän, ei ihme että "parempia" elokuvia on tarjolla enemmän.
Mutta niin on myös huonoja elokuvia. Aiemmin jo yksin filmin kalleus piti pahimmat tunarit poissa linssin takaa. Jos huippuelokuvia oli vähemmän, niin oli myös totaalisia mahalaskujakin. Nykypäivänä elokuvanteon suhteellinen helppous helpottaa lupaavien ohjaajien alkavaa uraa, mikä on nykykäytännön paras piirre. Sen vastapainona ilmestyy puolestaan valtavia määriä suoranaista roskaa, jota ei ikinä saisi julkaista. Kellokäyrän molemmissa päissä tapahtuu siis kasvua.
Nykypäivän keskivertoelokuva on kiistattomasti parempi isoisäänsä verrattuna, jos tutkaillaan pelkkiä efektejä sekä kuvanlaatua ynnä muita vastaavia tärkeitä, mutta loppujen lopuksi sivuroolia näytteleviä seikkoja. Sisällöllisesti katsoen ero ei kuitenkaan ole niin selvä. Parhaiten tämä näkyy, kun verrataan asioita joissa pelkkä sisältö ratkaisee, eikä mikään visuaalinen silmälume. Vai pystyykö teknofriikki jotenkin erottamaan Mozartin sinfonioita tämän päivän vastaavia sinfonioita säveltävästä muusikosta?
Myth busted
Eilen kirjoitin epuista etteivät he menestyisi ulkomailla ja nyt tämä väitteeni tulee näennäisesti kumotuksi, sillä iltalehden mukaan heidän keikkansa liput myytiin loppuun ennätysajassa. Mietitäänpä hieman. Lontoossa asuu ehkä 10 miljoonaa ihmistä, joten tähän joukkoon mahtuu varovasti arvioiden noin 3-5 tuhatta suomalaista. Jos esiintymisareenalle mahtuu muutaman sata ihmistä, voi aivan varmasti ennustaa lippujen loppuvan ennätyksellisen nopeasti. Voi vain aavistella miten naurettavalta kuulostaisi, jos uutisoitaisiin: HIM:in keikka myytiin loppuun - kaikki 500 lippua menivät kaupaksi!
Lisäksi eiliseen kirjoitukseen lipsahti virhe. Biisin nimi ei ollut ”takasin sateeseen”, vaan ”suolaista sadetta.” Paska kappale joka tapauksessa.
Lisäksi eiliseen kirjoitukseen lipsahti virhe. Biisin nimi ei ollut ”takasin sateeseen”, vaan ”suolaista sadetta.” Paska kappale joka tapauksessa.
perjantai 23. tammikuuta 2009
Cyomirokkia
Jokainen joka vihaa Eppujen ja Juicen musiikkia, ei voi olla tyystin paha ihminen. Ehkäpä näin jyrkkä mielipide vaatii hieman täsmällisempiä perusteluja, joten olkaapa hyvä.
Joitain vuosia takaperin alkoi levitä huhu, että eput ovat tekemässä paluuta. Sitten kun 'takaisin sateeseen' niminen vollotus alkoi soida radiossa, sanoin itselleni ettei olisi ollut yhtään haitaksi, vaikka paluu olisi jäänyt kokonaan tulematta. Ikään kuin vahvistuksena silloiselle mielipiteelleni törmäsin jonkun aikaa sitten puhtaasti vahingossa kirjoitukseen, jossa eppujen musiikillisia ansioita ruodittiin ennennäkemättömällä tavalla. Harmittavasti en nyt muista missä teksti oli, eikä pikainen googletuskaan auttanut asiassa. Joka tapauksessa muistiini jäi tieto, että eppujen 26:sta levystä noin PUOLET on erilaisia kokoelmalevyjä. Rupisia riimejä tosiaan, juu. Äijät siis ovat onnistuneet vääntämään muutaman suosioon nousseen rallatuksen, joita on sitten kaupiteltu samalle yleisölle yhä uudelleen ja uudelleen.
Suomalaisten melankoliseen luonteeseen eppujen hoilotus kieltämättä sopii, vaikka itse biisien sanoitukset ovat tarkemmin ajateltuna äärimmäisen lapsellisia. Noilla eväillä ei olisi ulkomailla pärjätty, eikä yhtye viisaasti lähtenyt edes yrittämään mitään euroopan valloitusta tai vastaavaa.
Entä Juice? Häntä kohtaan tuntemani inho on puhtaasti henkilökohtaista. Ärsyttävä kaikkitietävä snobi, jonka viisauksiin kuului toteamus "en voi sietää typeryyttä." Ikävä kyllä kukaan ei pyytänyt Juicea täsmentämään mikä hänen mielestään on typeryyttä. Syistä jotka ovat minulle hämäriä, kuuluisan taiteilijan lausumana moinen viisaus (ja kaikki muutkin) saa vastaukseksi ainoastaan ihastuneita huokauksia, joiden yhteinen sanoma on kaukonäköisen taiteilijan ylistys.
Suomessa taiteilijat tunnetusti pätevöityvät ammattiinsa röyhkeydellä ja viinalla, joten minullakaan ei olisi mitään estettä menestyvälle taitelijanuralle.
Joitain vuosia takaperin alkoi levitä huhu, että eput ovat tekemässä paluuta. Sitten kun 'takaisin sateeseen' niminen vollotus alkoi soida radiossa, sanoin itselleni ettei olisi ollut yhtään haitaksi, vaikka paluu olisi jäänyt kokonaan tulematta. Ikään kuin vahvistuksena silloiselle mielipiteelleni törmäsin jonkun aikaa sitten puhtaasti vahingossa kirjoitukseen, jossa eppujen musiikillisia ansioita ruodittiin ennennäkemättömällä tavalla. Harmittavasti en nyt muista missä teksti oli, eikä pikainen googletuskaan auttanut asiassa. Joka tapauksessa muistiini jäi tieto, että eppujen 26:sta levystä noin PUOLET on erilaisia kokoelmalevyjä. Rupisia riimejä tosiaan, juu. Äijät siis ovat onnistuneet vääntämään muutaman suosioon nousseen rallatuksen, joita on sitten kaupiteltu samalle yleisölle yhä uudelleen ja uudelleen.
Suomalaisten melankoliseen luonteeseen eppujen hoilotus kieltämättä sopii, vaikka itse biisien sanoitukset ovat tarkemmin ajateltuna äärimmäisen lapsellisia. Noilla eväillä ei olisi ulkomailla pärjätty, eikä yhtye viisaasti lähtenyt edes yrittämään mitään euroopan valloitusta tai vastaavaa.
Entä Juice? Häntä kohtaan tuntemani inho on puhtaasti henkilökohtaista. Ärsyttävä kaikkitietävä snobi, jonka viisauksiin kuului toteamus "en voi sietää typeryyttä." Ikävä kyllä kukaan ei pyytänyt Juicea täsmentämään mikä hänen mielestään on typeryyttä. Syistä jotka ovat minulle hämäriä, kuuluisan taiteilijan lausumana moinen viisaus (ja kaikki muutkin) saa vastaukseksi ainoastaan ihastuneita huokauksia, joiden yhteinen sanoma on kaukonäköisen taiteilijan ylistys.
Suomessa taiteilijat tunnetusti pätevöityvät ammattiinsa röyhkeydellä ja viinalla, joten minullakaan ei olisi mitään estettä menestyvälle taitelijanuralle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
